Siirry pääsisältöön

Kilpaurheilijasta anti-fitness-ihmiseksi. Miten oma liikuntasuhde on muuttunut vuosien varrella?

Somessa on paljon tarinoita siitä, miten sohvaperunoista tulee fitnesskisoihin tähtääviä himotreenaajia tai aktiivisia salikissoja. Oma tarinani on siihen nähden tavallaan nurinkurinen. 10 vuotta nuoruudestani harrastin kilpaurheilua, jolloin parhaimpina aikoina oli kahdeksan treeniä viikossa. Pystyin kyykkäämään 100 kilolla ja juoksemaan satasen aikaan 12.67. Nykyään voimavarat riittävät about kävelylenkkeihin, kevyeen pyöräilyyn ja joogaan. Eikä se johdu PELKÄSTÄÄN raskaudesta, vaan tilanne oli sama jo ennen sitä. On vaatinut ihan helvetisti sopeutumista itseltä, että tämä nykytilanne on ihan ok. Minun ei tarvitse määritellä itseäni liikuntasuoritusten kautta. En ole ihmisenä sen huonompi nykyään. Ihmeellistä on, että on kasvattanut sisällään uutta elämää yhdeksän kuukauden ajan jo kerran ja nyt se tapahtuu toistamiseen. Omalla kohdalla se armollinen suhtautuminen kroppaan ei tullut automaattisesti ensimmäisen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Vieläkin vähän työstän sitä. 

Jo pienestä pitäen olen ollut liikkuvainen tyyppi. Päiväkodista sanottiin vanhemmilleni, kun olin noin 5-vuotias, että tuo tyttö kannattaisi viedä yleisurheilun pariin, kun hän juoksee niin kovaa. Siinä vaiheessa isäni oli kyllä jo tehnyt niin. Juoksu ja pituushyppy olivat siellä lempilajini. Joskus olin niin itsepäinen, etten suostunut juoksemaan aitoja, koska sillä hetkellä ei huvittanut. Myöhemmin siitäkin tuli lempparini. Kilpailuissa käymisen aloitin 9-vuotiaana, jolloin sain ensimmäisen piirinmestaruuden. Tein myös sarjassa tytöt 9 vuotta 40m juoksussa piirinennätyksen, joka oli monta vuotta voimassa. Siitä kesästä lähtien kaikki kesälomasuunnitelmat meni harjoitusten ja kilpailujen mukaan oikeastaan koko lapsuuden ja nuoruuden. Ulkomailla ei oltaisi muutenkaan perheen kesken käyty, mutta esim. Lapin reissut saatettiin ajoittaa niin, että kisojen jälkeen jatketaan matkaa pohjoiseen. 


Noin 12-13-vuotiaana harjoittelu alkoi muuttua astetta totisemmaksi, jollon yksilöllinen harjoitusohjelma tuli mukaan. Tein ne treenit kyllä aina mielelläni. Nuorempana harrastin talvisin hiihtoa ja kilpailin myös siinä, mutta seitsemännen luokan jälkeen aloin keskittymään juoksutreeneihin ympäri vuoden. Se oli helppo päätös, sillä hiihto oli selvästi mielessäni aina "kakkoslaji". 15-vuotiaana aloitettiin voimaharjoittelu kuntosalilla, joten kyykyt ja rinnallevedot ovat olleet tuttuja itselle jo kauan ennen fitnessboomia, jolloin naisetkin innostuivat niitä salilla enemmän tekemään. Kun saavutin teini-iän, olin kilpaurheiluscenessä jo niin sisällä, ettei oikeastaan haitannut, ettei päässyt "riehumaan" kaupungille viikonloppuisin.  

16-vuotiaana muutin Turkuun (ilman vanhempia, mutta kämppiksen kanssa yhteen), kun aloitin Aurajoen urheilulukion. Itsellä oli oikeastaan kaksi motivaatiotekijää valitessani kyseisen lukion, enkä minulle lähintä Forssan lukiota. 1. Siellä oli paremmat harjoitusmahdollisuudet ja mahdollisuus sovittaa lukio-opintojen yhteydessä treenit paremmin. 2. Olin kyllästynyt asumaan metsän keskellä, eikä Forssa mielestäni kaupunkina ollut yhtään sen houkuttelevampi. Tämä jälkimmäinen syy oli melkein yhtä tärkeä kuin ensimmäinenkin. Vaikka minusta ei sitten huippu-urheilijaa lukion jälkeen tullutkaan, en ole hetkeäkään katunut valintaani muuttaa Turkuun ja itsenäiseen elämään. Tutustuin melko helposti uusiin ihmisiin lukiossa ja sain saman henkisiä ystäviä, se tuntui aivan mahtavalta! Lisäksi sain ylipäätänsä lisää elämänkokemusta, kun ei ollutkaan äiti ja isä koko ajan auttamassa miten hommat hoidetaan. 

Aamutreenejä oli lukioaikana neljä kertaa viikossa ja aika monena päivänä oli myös iltatreenit. Lauantaisin oli yleensä harjoitukset ja sunnuntai oli aina lepopäivä! Viikoittainen treenimäärä hiukan vaihteli, koska osa viikoista oli kevyempiä ja osa rankempia. Olin liian tunnollinen treenaaja siihen aikaan. En oikein osannut kuunnella kroppaa tarkasti, enkä myöskään syönyt tarpeeksi siihen aikaan treenimäärään nähden. Vaikka treenimäärät ja motivaatio oli kohdallaan, tulokset vain laskivat. Mitään kehitystä ei juuri tapahtunut. Lukion lopussa tilanne oli se, että kärsin ns. ylikunnosta. Kokonaiskuormitus suhteessa ravintoon ja lepoon oli ollut liian suurta. Kun pari kesää oli mennyt penkin alle, vaikka olin treenannut ja motivoitunut hyvin, aloin miettiä kilpailemisen lopettamista. Tiesin, että ylikunnosta kestää palautua melko kauan ja sen jälkeen täytyisi perustat treenaamiselle aloittaa ns. alusta. Siinä kohtaa ajattelin, että kiitti mulle riitti. Halusin elää vapaampaa nuoren naisen elämää. 

Vaikka en ollutkaan mikään kansainvälisen tason huippu-urheilija, ja "uraa" oli takana noin 10 vuotta, oli lopettamispäätöksen jälkeen pienimuotoinen identiteettikriisi. Kuka olen nyt ja mihin porukkaan kuulun? Melko pian alkoivat kuitenkin fysioterapiaopinnot, jotka tuntuivat todella tärkeiltä ja sain tavallaan uuden sosiaalisen porukan mihin kuulua. Yleisurheilun lopettamisen jälkeen kävin edelleen kuntosalilla ja lenkillä joka viikkoa. 2011 aloitin Dancehall Reggae tunnit ja sen jälkeen olin aivan myyty! Aivan parasta liikuntaa ikinä. Lisäksi koko lattari- ja afrokulttuurit tuntuivat kokonaisuudessaan mielenkiintoisilta ja parhailta - ja siis edelleen. Oli kivaa vaihtelua harrastaa jotain naisellista ja luovaa lajia, koska yleisurheilu ja hiihto ovat hyvin perinteisiä ja supisuomalaisia lajeja. 

2012 taisin liittyä myös Elixian jäseneksi ja se oli voimassa monta vuotta ja olikin hintansa väärti, sillä tykkäsin käydä sekä ryhmäliikunnoissa että kuntosalilla. Kerran viikossa oli yleensä myös juoksulenkki tai reipas kävely. Yleensä kävin mahdollisimman vauhdikkailla ja rankoilla tunneilla. Niistä sain samanlaisia fiiliksiä kuin kilpaurheiluaikoina treeneissä. Pyrin aina tekemään mahdollisimman haastavan vaihtoehdon, jos vaihtoehtoja joihinkin liikkeisiin annettiin. Kun tulin raskaaksi, aloin kuitenkin rauhoittaa myös liikuntaa. Tosin ensimmäisellä kolmanneksella juoksin ja kävin edelleen vauhdikkaalla tanssitunnilla. Toisella kolmanneksella kevensin enemmän ja viimeisellä kolmanneksella salilla tein lähinnä pyöräilyä ja crosstraineria sekä kevyitä lihaskuntoharjoitteita useimmiten ilman lisäpainoja. 

Raskauden jälkeen minulla ei ollut kiirettä juoksemaan tai rankemman liikunnan pariin. Tiesin ammattini puolesta, miten paljon raskaus ja synnytys kroppaan vaikuttavat sekä unen tärkeydestä palautumiseen. Niin kauan kun kokonaisiin öihin oli paljon matkaa, ei omasta mielestäni ollut järkevää harrastaa rankkaa liikuntaa. Vauvavuoden liikunta koostui vaunulenkeistä ja kevyestä pilateksesta kotona. En osannut kaivata silloin edes muuta, koska voimavarat menivät muuhun. Tavallaan sillä tiellä ollaan edelleen. Jossain vaiheessa aloittelin juoksua uudestaan ja haaveilin rankemmista tanssitunneista, mutta jouduin toteamaan, että työelämään palaamisen jälkeen omat voimavarat ovat edelleen kortilla, eikä kynttilää voi polttaa molemmista päistä. Tällä hetkellä palaudun edelleen uupumuksesta, joka oli päässyt pitkittymään. En tiedä milloin pääsen palaamaan taas vanhoihin tuttuihin lajeihin ja se on vain hyväksyttävä. Aikuisbaletista olen haaveillut pitkään ja sen aion ehdottomasti toteuttaa, ehkä ensi vuonna tai sitten 2022! Aika näyttää millainen toinen vauvavuosi meillä tulee olemaan. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Oletko sinäkin työntänyt lastenvaunuja aina väärin?

En malttanut millään olla käyttämättä klikkiotsikkoa, koska se sopi tähän aiheeseen! Pahoittelut siitä. Vaunulenkkeily on yksi yleisimmistä ja helpoimmista liikuntamuodoista äideille. Lisäksi äideillä on monesti niskahartia ja yläselkä jumissa. Emme siis halua vaunulenkeillä ainakaan lisätä niitä jumituksia, siksi tämä aihe. Lisäksi synnytyksestä toipuvassa kropassa saattaa tuntua kipuja, jos huonolla tekniikalla työntää rankassa maastossa pitkää lenkkiä.

Hyvässä asennossa rattaat/vaunut ovat lähellä kroppaa, hartiat alhaalla ja kyynärnivelet noin 90 asteen kulmassa (riippuen siitä kuinka hyvin työntöaisaa saa säädettyä). Jos rattaat karkaavat liian kauas eteen kädet suoristuvat, yläselkä pyöristyy ja hartiat nousevat ylemmäs. Lisäksi ylämäkeen työntäessä vaunuja kovin kaukana itsestä kohdistuu vatsalihasten jännesaumaan voimakastakin rasitusta, johon se ei välttämättä olisi vielä valmis. 

Vaunulenkkeily kannattaa aloittaa ihan lyhyistä lenkeistä ja asteittain lisätä matkaa/aikaa. Kokei…

Synnytyksestä palautuminen (ensimmäiset kuukaudet) äitiysfysioterapian näkökulmasta

En ole suinkaan ensimmäinen joka tästä aiheesta kirjoittaa, mutta halusin kuitenkin tästäkin antaa oman panostukseni blogimaailmaan. Somesta saattaa joskus saada hiukan vääristyneen kuvan siitä, mitä joku on tehnyt. Tietenkään en halua pelotella ja sanoa, ettei saa tehdä mitään! Tässä – kuten monessa muussakin asiassa, palautuminen on hyvin yksilöllistä ja siihen vaikuttaa mm. kudostyyppi.Aihe on sen verran laaja, että rajasin tämän postauksen koskemaan ensimmäisiä kuukausia synnytyksen jälkeen. Nopeinta palautuminen on juurikin ensimmäiset kolme kuukautta, mutta sitä voi tapahtua vielä kaksi vuotta synnytyksen jälkeen imetyksen kestosta riippuen.

Mites sitten se liikunta? Osa äideistä ei malttaisi millään odottaa, että pääsisi takaisin raskaamman liikunnan pariin. Kukaan äitiysfyssari ei juuri kenellekään voi suositella juoksua tai hyppelyä sisältävää liikuntaa ainakaan ennen kolmea kuukautta. Sen jälkeenkään edellytykset niihin ei välttämättä ole vielä kunnossa. (Tästä aiheesta oma …

Oletko sinäkin pissannut aina väärin? -Vessa-asiaa lantionpohjan fysioterapian näkökulmasta

Nyt on blogihistoriani toinen kerta, kun käytän klikkiotsikkoa, mutta se jotenkin sopi tähän. Oli nimittäin "huvittavaa" saada itse 26-vuotiaana kuulla pissanneensa väärin ties kuinka kauan. Tällöin olin lantionpohjan fysioterapian peruskoulutuksessa vuonna 2017. Samana vuonna pari kuukautta myöhemmin tulin raskaaksi, mutta en tietenkään tiennyt sitä vielä silloin. Tässä tekstissä käsittelen siis vessa-asioita, mutta eri näkökulmasta, kuin lapsiperheessä yleensä. Nyt unohdetaan vaipat ja potat ja keskitytään äiteihin! (Sori isit, mutta miesten asioihin en ole niin perehtynyt.)
Mikä sitten on tämä väärä tapa pissata? Se, että pinnistelee ja ponnistelee sen eteen, että pissa ylipäätänsä tulisi tai tulisi mahdollisimman nopeasti. Tämä tapa aiheuttaa lantionpohjan ylijännitystä, lisää painetta alueella ja saattaa johtaa pissaamisen ongelmiin myöhemmässä elämässä. Nyt seuraa omakohtaisia paljastuksia: (synnyttämättömät naiset ja mieslukijat huom) alatiesynnytyksessä sain todellaki…